30.1.2018

45. Marcialonga 2018

Ensimmäinen täysimittainen Marcialonga takana. Viime vuonna kisan pituus oli 57km ja tänä vuonna onnekseni parin vuoden tauon jälkeen lumitilanne salli koko reitin hiihtämisen. Viime kesänä olin jo päässyt tutustumaan reitin alkupään alueisiin Val di Fassan laaksossa, joten vaikka ennen kisaa luulin, että tuo 13 kilometrin lisä on minulle tuntematonta - huomasin alueen ja osin reitinkin olevan minulle tuttuja. Viime syksynä vietin Soragassa viikon verran ja siinä ajassa Moena ja muut lähialueet tulivat tutuiksi. Jalan ja rullilla (ja miksei myös suksillakin) on kyllä paras tapa tutustua uusiin alueisiin.

45. Marcialongan reitti koostui pääosin tykkilumesta, johon talven aikana oli enemmän ja vähemmän sekoittunut luonnon lunta. Vähään aikaan Val di Fiemmen tai Val di Fassan laaksoihin ei ollut lunta tullut, joten pääosin lumi oli sangen likaista. Lunta oli kuitenkin ihan hyvin varsinkin kun muistelen viime vuotta viettäessäni seudulla tammikuun aikoihin kuukauden verran. Tuolloin latu oli tehokkaasti merkitty lumella. Kisan ajaksi sääennusteet lupasivat reilusti lämpenevää säätä. Huomioitavaa kuitenkin kisassa on se, että Marcialongan reitti kulkee laakson puolta, joka on pitkään aamupäivästä varjon puolella. Aurinko ei siis pääse lämmittämään ladun pintaa kovinkaan tehokkaasti kuin vasta Predazzossa, 46kilometrin jälkeen. Tämän huomasi myös tänä vuonna tuntiessani lämmön lähes paahtavana hiihtäessäni läpi Predazzon sotilaiden kasarmialueen. Reitti kulkee kyllä avoimilla alueilla Pozzan ja Canazein tienoilla, mutta 1300-1400 metrin korkeus tekee ilmasta viileämmän kuin 400 metriä alempana Predazzossa.


                                                                     


Kisaa edeltävänä päivänä teimme tapamme mukaan suksitestit. Perinteisesti suksitestit alkavat samoihin aikoihin kisan starttiajan kanssa, jotta olosuhteet olisivat mahdollisimman samanlaiset. Testiaamuna eli lauantaina huomasin kuitenkin, ettei rataa oltu ajettu edellisenä iltana, joten se toisi testaamiseen omat haasteensa. Ennen kisaa latu ajetaan aina yötä vasten, joten mielestäni olosuhteet eivät olisi vertailtavissa. Tietysti sukset kuitenkin testissä järjestykseen saa, mutta silloin on hieman yritettävä enemmän pohtia tulevia olosuhteita. Koska testien aikana latu oli kova ja jäinen, testissä parhaimmiksi osoittautuivat Rossignolin 03-profiilin pertsan rungolla oleva tasurisuksi ja 05/03-profiililla oleva luistelusuksi. Tovin aikaa mietin mahdollista suksivalintaani ja soitin myös Tom Jakobsenille Suomeen apuja valinnalleni sekä kysyäkseni muutamia pieniä eroja eri profiilien välillä. Ennustajana oleminen aina ennen kisaa on hankalaa, mutta täytyy aina yrittää kun testiolosuhteet eivät vastaa seuraavan päivän kisaolosuhteita. Yritin udella ja pyytää tiimiäni laittamaan nimenomaan olosuhteiden muuttumisen vuoksi kaksi hieman erilaista suksiparia, mutta he näkivät sen turhana. Suomalaisnaisena ei aina italialaismiesten keskuudessa ole ihan helppo huudella omia toiveitaan ja näkemyksiään.

Kisaan lähdin pitkän pohdinnan jälkeen 05/03-profiilin luistelusuksella. Jo starttipistoolin pamahtamisen jälkeen ja ensimmäisen ylämäen taittuessa pikku hiljaa laskuun, olisi tehnyt mieleni huutaa. Tiedossa olisi pitkä kisa, enkä suksen luistossa todellakaan saanut apuja. Kisan aikana huomasin tämän useampaan otteeseen. Ylämäessä saatoin olla vahva tyttöjä ohittaessani, mutta ongelmaksi muodostuivat alamäet, joissa luistolla en ollut edes kilpailukykyinen - vaan surkea. En pysynyt kenenkään peesissä -EDES PUKKAAMALLA!!! Enempää en jaksa itkeä luiston tilannetta, mutta paljon kuvaa tilannetta se, kun managerimme kisan jälkeen totesi (Bruno hiihtää itsekin kaikki osakilpailut) Lukas Bauerille luistomme epäonnistuneen joka kisassa. Mikä sitten on syynä, on vaikea arvioida. Syynä voi olla väärät voiteet tai vääränlainen pulverointi - vaikea sanoa. Viides sija olisi tällä kertaa edes kohtuullisella suksella ollut otettavissa. Ennen pitkää alamäkiosuutta olin parhaimmillani alle minuutin päässä siitä (olin kokoajan tavoittanut), mutta tällä kertaa se jäi saavuttamatta. Viime vuodesta 11. sijasta 8:een sijaan parantunut sijoitus ei mieltäni lämmittänyt, mutta ehkä myöhemmin. Harmittaa ja ehkä hieman myös suututtaa. Mutta tämäkin kuuluu urheilun ihanuuteen, täytyy vain toivoa tuurin kääntyvän jossain vaiheessa kautta. Voitelumiehet lupasivat joka tapauksessa kuluvan viikon miettiä osumatarkkuuttamme luistovoitelun onnistumisessa. Kelkka on saatava kääntymään. 


                                                        

Seuraava kisa on edessä Italian Toblachissa tulevana lauantaina. Tiedossa on 50km tasatyöntöä yhdessä lempimaastoistani. Tämän viikon treenit tähän mennessä olen mennyt periaatteella ”vähemmän on enemmän”. Onpahan aikaa touhuta perheen keittiössä ja loitsia hieman suomalaisille tuttuja leivoksia. Onneksi de Zoltit mielellään maistelevat. 

Italian auringosta terkkuja Suomeen. Pitäkää peukkuja seuraavaan kisaan.

Heli