30.3.2017

Årefjällsloppet

Norjan Birkebeinerrennetistä, tai tarkemmin sanottuna Renasta, matka jatkui kohti Ruotsia ja Vålådalenia. Vålådalen on paikka, josta Årefjällsloppet kulkisi myöhemmin viikolla. Pienen tunturikylän miljöö oli viihtyisän oloinen ja lisäksi ladut ja kuntosalit olivat lyhyen kävelymatkan sisällä. Vålådalenissa majoituin vaellushotellin huoneessa eli en majoittunut joukkueeni kanssa samassa mökissä kuin alunperin oli tarkoitus. Syynä tähän oli mökin sisäilma, joka sai ääneni katoamaan vajaan puolen tunnin oleskelun jälkeen. Majoituksen tarjoaja oli todella ystävällinen ja tarjosi minulle oman huoneen ilman erillistä veloitusta, mihin olin todella tyytyväinen. Mökin sisäilma oli aiemmin tutkittu eikä sieltä mitään ole tutkimuksissa löytynyt, mutta minulle kerrottiin herkimpien reagoivan. Mihin sitten reagoin, jäi mysteeriksi, mutta homeeseen reagoin yleensä herkästi.






Etukäteistiedon mukaan tiesin Årefjällsloppetin olevan raskas. Tiedossa olisi reilusti nousua sekä tuiskua ja tuiverrusta. Alla hieman reittiprofiilia ja latukarttaa.







Mutta sitten kisaan. Årefjällsloppetissa oli säidenhaltija päättänyt luoda haastavat olosuhteet tuulen ja lumisateen suhteen. Edellisen päivän joukkueenjohtajien kokouksessa puhuttiin jopa kisareitin muutoksesta, jolloin kisa olisi käyty Vålådalenissa, lähtöpaikan tuntumassa.  Olosuhteet loppujen lopuksi vaikuttivat vain siihen, että kisa lyhennettiin alkuperäisestä 55 kilometristä 50 kilometriin.

Sääennustusten lupaillessa hankalaa säätä pakkasin perinteisen sukset takaisin suksipussiin ja tein päätöksen edetä tasatyönnöllä, vaikka itse rata perinteistä olisi suosinutkin. Rata oli rankka jyrkkine nousuineen ja aika ajoin latu-ura oli todella epätasainen. Oman hankaluutensa kisaan hiihtäjille toi myös latu-uran pehmeys jolloin sauvat upposivat todella syvälle lumeen huolimatta isoista sommista.

Hieman jännitystä omaan kisaani sään lisäksi teki myös se, että juuri kisassa olevan kelin sukset katkesivat kuljetuksessa Norjasta Ruotsiin. Tapauksen johdosta kisasin kisan nollakelin suksen sijasta kuivemman kelin suksella. Ihan optimaalisinta suksea ei siis ollut kisaan valita, mutta kisassa suksi toimi kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin. Kisassa allani oli Rossignolin 02/03-profiilin luistelusuksi.

Startissa en uskaltanut lähteä ylivauhtiseen alkuvauhtiin ja totesin Emilia Lindstedin ja Sara Lindborin vauhdin minulle sopivaksi. Alun jälkeen saavutettuani johtoryhmän noin 10 kilometrin kohdalla pysyin kärjen mukana helposti. Meno oli aika ajoin ryhmässä vauhdin suhteen nykivää; vuoroin todella hiljaista menoa ja vuoroin vauhdikkaampaa hiihtoa, jolla ryhmää pyrittiin rikkomaan. Pysyin pääjoukossa 30 kilometriin saakka, jonka jälkeen Team Serneken Sara Lindborgin kanssa kävimme taistelua 9. sijasta. Taistelu päättyi kuitenkin Saran hyväksi. Pahimmillaan olin Sarasta jäljessä ehkä 40 sekuntia, mutta viimeisillä kilometreillä supistin eron 8 sekuntiin. Lopulliseksi sijoituksekseni tuli siis 10.sija ja kärkeen eroa jäi noin 5 minuuttia. 

Kisan jälkeen jatkoin pohdiskelua, jota olin jo tehnyt Birkebeinerretin jälkeen; kisaisinko Visma Ski Classicsin seuraavassa kisassa Reistadsløppetissa vai Suomenmestaruuskisoissa Kontiolahdella. Seuralleni Oulun Hiihtoseuralle ja valmentajalleni Veikko Anttoselle olin aiemmin viikolla ilmoittanut tulostani Kontiolahdelle, mutta Visma Ski Classics 24kk- rankingin 10.sija olisi vain 19 pisteen päässä. Puntaroin ja mietin, eikä ratkaisu ollut helppo. Tämän vuoden tuloslistassa pysyisin 6.sijalla vaikka jättäisin kisan välistä eli siihen ratkaisuni ei vaikuttaisi. 

Tällä hetkellä istun autossa ja tasatyöntösukset on jätetty kotiin. Päätös on tehty. 
Nähdään Kontiolahdella.


Vitostieltä kirjoittelee

Heli

23.3.2017

Parilla sanalla Birkebeinerrennetistä

Niin sitä tuli legendaarinen Birkebeinerrennet koluttua läpi, tosin vaatimattomin tuloksin. Kaikesta huolimatta matkaan tarttui rutkasti kokemusta ja myös nautintoa, sillä juuri sitä reitti Norjan Renasta Lillehammeriin tarjosi hiihtäjille.


Kuva: Roberto De Zolt




Renaan eli Birkebeinerrennetin lähtöpaikalle saavuin yhdessä tiimini Team Robinson Petshop Trainerin kanssa keskiviikkona 15.3. Tarkoituksenamme oli ehtiä tutustua latuun ja reittiin huvissä ajoin, sekä tietysti saada mahdollisimman hyvin aikaa suksien testaamiselle. Miehillä suksien testaus on usein näissä karkeloissa helpompaa, koska juuri kukaan eliittiryhmän mies ei enää nykyisin kisaa Visma Ski Classics- kisoja pidoilla. Omassa suksipakassani riitti tällä kertaa testattavaa, sillä mukana oli niin tasatyönnön kuin perinteisen hiihtotavan suksipakka.

Birkebeinerrennetin kisareittiä ei nainen ole koskaan voittanut pidoitta, joten sekin puolusti pitosuksen valintaa. Itse arkailin pitosuksien ja tasatyöntösuksien välillä, koska minun annettiin ymmärtää ettei toimivaa pitoa olisi koko kisareitille mahdollista saada. Rata ei olisi mahdoton tasatyöntää, vaikka se sisältääkin pitkiä ylämäkipätkiä.

Tällä kertaa kisaan lähdin kuitenkin pidoilla. En tiedä teinkö valinnassani väärin, koska uskon voineeni suoriutua kisasta paremmin pidoitta... näin jälkiviisaana. Pito oli kisassa katastrofi. Suksi piti alun nousussa ehkä reilun kilometrin, jonka jälkeen pito heikkeni entisestään. Tilannetta ei kuitenkaan helpottanut se, että suksien pohjassa ollut pito (vaikka se ei toiminut) hidasti menoani tasatyöntöosuuksilla. Ohimennen kerrottakoon, että jos kotioloissa treenisukseni toimisi niin huonosti kuin se kisassa teki, vaihtaisin sukset toisiin. Kisassa se ei kuitenkaan ole mahdollista. Keskeyttäminen kävi mielessäni ensimmäisen kerran kuuden kilometrin kohdalla, mutta päätin taistella ajatusta vastaan. Jälkikäteen keskeyttäminen harmittaisi liikaa. 

Käytännössä kisani oli kisattu ensimmäiseen 14 kilometriin eli ensimmäisen nousun päätyttyä. Suksi ei pitänyt edes haarajuoksussa joten ns. "evääni" oli jo syöty varsin aikaisessa vaiheessa. Selässä kuljetettava 3,5 kilon reppu, joka lähdössä käytännössä oli juomineen 5 kiloa ei todellakaan helpottanut etenemistäni. Tämä on kuitenkin osa urheilua ja myös sen suola, halusi sitä tai ei.

Kisan hyviin puoliin kauniiden maisemien (joita nyt en kuitenkaan ehtinyt katselemaan) lisäksi, kuului ehdottomasti se, että loppupuolella kisaa ohittelin tyttöjä ja sain lopun tasaiselle "apinanraivolla" hyvän menobuustin. Paha on kuitenkin sanoa, että positiivisin puoli kisassa oli se, että en keskeyttänyt ja loputtomalta tuntunut kisa loppui joskus. Ensi vuonna uskon kisaavani saman reitin pidoitta. Tällä hetkellä mielikuvani siitä vahvistuu entisestään.

Miksi suksi sitten ei toiminut? Tätä selvitettyämme tulimme siihen lopputulokseen, että ensinnäkin pidon määrä oli liian vähäinen ja pohjatyö oli tehty ei niin ammattilaisen ottein. Pohjavoiteen ja pohjaliisterin olisi voinut kuumentaa suksen pohjaan, eikä paljaalla kämmenellä tasoittaa. Kyseiset virheet harmittavat suuresti, varsinkin kun itse ei niihin voi vaikuttaa. Tilanne on nyt kuitenkin nollattu. Lihaksiston palautuminen tällä kertaa otti ymmärrettävästi enemmän aikaa, mutta pikkuhiljaa olo alkaa normalisoitumaan. Kyllä Nutellacrepseillä energiatasot ainakin saadaan kohdalleen.




Norjan Renasta olemme siirtyneet jo Ruotsin Vålådaleniin Årefjällsloppetin maisemiin. Seuraava kisa on jo ylihuomenna eli lauantaina ja  valmistautuminen on jo hyvässä vauhdissa.





9.3.2017

Vasaloppet ja Jizerska

Toblach-Cortinan jälkeen olen ehtinyt kisata kaksi Visma Ski Classics- kisaa. Yhden kisan Tsekin Jizerska Padesatkassa ja yhden Ruotsin legendaarisessa Vasaloppetissa. Jizerskan kisa oli osaltani lähellä peruuntua kahdestakin syystä; tiimini olisi halunnut minun jäävän kisaamaan Italiaan, jotta paikallinen näkyvyys olisi taattua ja toinen syy taas oli se, että hieman ennen Jizerskaa olin yhden yön kuumeessa johtuen allergisesta reaktiosta.

Kuume onneksi laski yhtä nopeasti kuin oli tullutkin eikä olooni jäänyt juuri muuta tuntemusta kuin pieni väsymyksen tunne. Mistä allerginen reaktio sitten tuli, jäi minulle arvoitukseksi. Hankalampi paini oli saada tiimini managerilta lupa kisata Jizerskassa, mutta sain kuin sainkin luvan pitkän neuvottelun tuloksena. Mielestäni neuvottelu oli turha, sillä minut oli nimenomaan hankittu tiimiin kisaamaan Visma Ski Classics-kisoja eikä kiertelemään Italian paikallisia pikkukisoja.


Kyllä vielä ennen Vasaloppettia hymyilytti. Kuva: Andrea Buttaboni



JIZERSKA-PADESATKA

Jizerskan kisoihin meitä lopulta lähti pieni ryhmä. Lisäkseni kisareissulle osallistui Bormolinin kaksoisveljekset Nicolas ja Thomas sekä huoltajana matkalla oli Roberto De Zolt. Tsekissä varauduin kisaamaan kisan pidoilla, mutta melko pian reittiin ja latuun tutustumisen jälkeen huomasin korkeuden muutoksen tekevän merkittävän muutoksen lumiolosuhteisiin. Hyvän ja läpi koko kisan toimivan pidon saaminen olisi liian haastavaa. Vaikka radalla oli paljon nousuja niin se sisälsi myös pitkiä ja vauhdikkaita laskuja. Luistolla olisi siis suuri merkitys. Tästä syystä uskaltauduin kisaamaan tasatyönnöllä.

Suksen valinta kisaan ei Jizerskassa ollut helpoin mahdollinen. Valinnan suksesta tein vasta kisa-aamuna. Vertailuun olin valinnut kaksi erityyppistä suksea, joista valinnan tein yksinomaan vallitsevien olosuhteiden mukaan. Lisäksi pohdin myös, millaisia ominaisuuksia sukseltani tarvitsen lopun kostuvaan latuun. Mielestäni onnistuin valinnassani, luisto suksissani oli hyvä. Hiihdin kisan Rossignolin 05/03-tyyppisellä luistelusuksella ja voin valehtelematta sanoa etten alamäissä ainakaan luistolla hävinnyt.

Jizerkassa lopullinen sijoitus oli 6., mihin olen suhteellisen tyytyväinen. Samalla vahvistin sijoitustani kuudentena tämän kauden 2016-2017 yhteistuloksissa.



VASALOPPET

Jizerskan jälkeen matkustin reiluksi viikoksi kotiin valmistautumaan Vasaloppetiin. Tarkoituksenani oli tehdä hyvä peruskuntojakso, mutta olosuhteiden ollessa kylmät ja todella hitaat, muutimme valmentajani kanssa suunnitelmia. Vallitsevissa olosuhteissa määrän jauhaminen olisi ollut itsemurha. No, suunnitelmista laskimme määriä alemmas ja keskityimme laatuun. Tuntui muuten kummalliselta olla pitkästä aikaa kotona. Tammikuun alun jälkeen olen ehtinyt käydä kotona lähinnä vain kääntymässä ja pyykkäämässä.

Vasaloppet-reissuni oli tänä vuonna hieman normaalia pidempi (kolme päivää pidempi), mutta niin myös matkasuunnitelmani poikkesi edellisvuosista. Yleensä olen lentänyt suoraan Vaasasta Moraan, mutta tänä vuonna matkustin oman tiimini mukana. Tämä tarkoitti sitä, että minun piti matkustaa Vasaloppetiin Tukholman kautta. Mutta kaikki toimi hienosti ja ajallaan. 

Sääennusteet Vasaloppetiin näyttivät monta päivää kylmää keliä ja siihen keliin tiimini kanssa aluksi testasimme suksia. Ja tähän testaamiseen käytimme aikaa todella paljon (varma tapa muuten sekoittaa itsensä suksien suhteen). Jossain vaiheessa nostin kuitenkin testauksen suhteen käteni pystyyn ja jäin odottamaan säätilan muuttumista. Ennustukset muuttuivat pikkuhiljaa lämpimämpää ja lauhempaa keliä kohden, joten jätin testauksen todella viime tippaan. Jos olisin valinnut sen suksen joka ensimmäisissä testeissä oli liukkain, valinta mitä suuremmalla todennäköisyydellä olisi mennyt pieleen. Ja taisi se joillakin tiimimme pojilla mennäkin...

Tänä vuonna edessäni oli kolmas kertani Vasaloppetissa. Kaksi edellistä kertaa olen kisannut pidoilla ihan kohtuullisella menestyksellä (2015: 13. ja  2016: 9.). Tänä vuonna pitoja en edes harkinnut, mutta ilmeisesti niitä ei minulle olisi myöskään laitettu ;) . Näin ainakin ymmärsin. Pahin vaiheha Vasaloppetin radalla on ensimmäinen nousu, joka päättyy radan korkeimpaan kohtaan. Tämän korkeimman kohdan jälkeen on enemmän ja vähemmän loivaa alamäkeä. Mieluummin pukkaisin loivaan vastamäkeen, mutta kaikki radat on selvittävä. Loivan alamäen tasatyöntäminen on minulle vielä haastavaa.

Kisaa varten tankkasin tiistaista perjantaihin hiilihydraattipitoisella Squeezyn tankkausjuomalla sekä laadukkaalla ruoalla. Energiat kisassa riittivät hyvin ja suksi pelasi mainiosti. Juotot toimivat hienosti, siitä kiitos Göran Holmin porukoille sekä oman tiimini jäsenille. Hiihdin kisan Rossignolin 02/03-tyyppisellä vapaan suksella, jonka pohjahiontana oli Jarkko Hokkasen hioma M7. Käsikuviota suksissani ei ollut, vaikka sunnuntain olosuhteissa se olisi ollut jopa suotavaa ladun liippautuessa. No, tehtävänäni on hiihtää ja muut hoitavat voitelupuolen. Roolinjako on selvä.

Kisassa minulla ei ollut jaksamisen tai voimien kanssa ongelmia. Mutta vuosien kokemuksella voin sanoa Vasaloppetin olevan omaa luokkaansa kisassa käyttäytymisen suhteen, eikä niin hyvässä mielessä. Nainen miesjoukossa ei jokaiselle miehelle ole se toivottu osapuoli, sen sain tänä vuonna todeta pariinkin otteeseen. Nuo kaatumiset eivät lopulliseen sijoitukseeni varmasti merkinneet tai vaikuttaneet mitään, mutta silti toivoisin toisen hiihtäjän kunnioittamista. Vahinkoja tietysti sattuu, mutta turha kontaktien ottaminen on kyllä sellainen jonka kyllä erottaa. Kerran minut kaadettiin sivusta lujasti tönäisemällä ja toisella kerralla suksieni päälle hiihdettiin niin, että kaaduin suoraan selälleen. Ehkä tämä kuuluu urheiluun, mutta itse henkilökohtaisesti vältän turhia kontakteja ja tahallisesti toisen hiihdon häiritsemistä. Selvää on kuitenkin se, että Vasaloppetin ihmismassaan mahtuu mitä erilaisempia hiihtäjiä ja se on hyväksyttävä.

Lopullinen sijoitukseni Vasaloppetissa oli tänä vuonna 7. sija. Ja voin todeta reissun olleen kevein tähän astisista Vasaloppeteista. Koskaan en maalissa ole ollut rättiväsynyt enkä ollut tänäkään vuonna. Tänä vuonna viimeisillä 30 kilometrillä taisin ohitella enemmän muita hiihtäjiä kuin koskaan aikaisemmin. Kädet toimivat hyvin loppuun saakka, eivätkä voimat loppuneet vaikka sitä ennen kisaa pelkäsin. Sen verran kuitenkin kunnioitin 90 kilometrin matkaa.

Tällä hetkellä nautin olostani kotona Suomessa. Seuraava kisa on Norjan Birkebeinerrennetissä maaliskuun 18. päivänä. Sitä ennen on kuitenkin opeteltava hiihtämään kisan vaatima 3,5 kilogramman painoisen repun kanssa. Tähän kun vielä lisää kisassa tarvittava nestehuolto, voi olla että repun paino lähentelee jopa 5,5 kilogrammaa. Ei ihan helppo nakki, kun harvoin vastaavia kilomääriä kisoissa tulee kannettua.