2.2.2016

SM Imatra - via dolorosa

Vaikeuksien kautta voittoon vai miten se oli...? Tai no, jos tarkkoja ollaan niin SM-hopeaahan Imatralta tarttui mukaan viestien merkeissä. Siitä suuret kiitokset joukkuetovereilleni Ruut Vähämetsä ja Riitta-Liisa Roponen. Oma osuuteni ei sujunut lähelle siten, miten olin sen suunnitellut, mutta ihan nappiin ei myöskään kisoihin valmistautuminen mennyt.


Viestitiimi ja hopeaa: Ruut Vähämetsä (vas), minä (keskellä) ja Riitta-Liisa Roponen (oik.)


Reilu viikko ennen Imatran SM-hiihtoja kropassa tuntemukset antoivat positiivisia signaaleja niin kunnon, lihaksiston kuin vireystilan suhteen. Tuolloin kävinkin hieman testailemassa kuntoani ja nopeuttani lauantaina 23.1.2016 Oulun Hiihtoseuran KV-kisoissa Virpiniemessä. Matkana tuolloin oli meillä naisilla 1,6km, jota harvemmin missään kisataan. Tulokset voit lukea tästä.

Tarkoitukseni oli kisata Virpiniemssä myös sunnuntaina, mutta yön aikana kurkkuni ja keuhkoni kipeytyivät. Tärkeä valmistava kisa, Imatran kisoja ajatellen, oli siis jätettävä välistä. Keuhkoja poltti pahasti jo pienestä rasituksesta, joten minun sopi tuolloin vain toivoa, että tauti kaikkoaisi ennen seuraavaa viikonvaihdetta.

Virpiniemen jälkeen viikolla harjoittelu muistutti lähinnä ulkoilua. Kipu kurkussa yltyi samalla kun flunssa päätti matkata nenääni. Ei mikään paras lähtökohta kisoille. Ilman valmistavia harjoituksia, flunssan painaessa päälle. Yritin kuitenkin olla luottavainen oloni ja tervehtymiseni suhteen. Selvää oli kuitenkin se, että SM-hiihtojen sprintti tulisi liian nopeasti, joten valmentajani kanssa yritimme pelata hieman lisäaikaa toipumiselle jättämällä sprintti väliin. Minua harmitti suuresti, mutta muuta mahdollisuutta ei tällä kertaa ollut.

Olin aiemmin varannut lentoliput Vantaalle, jonne matkustin keskiviikkona illalla. Tarkoitukseni oli torstaina jatkaa junalla matkaa kohti Imatraa. Lentäminen flunssassa oli kamalaa - pää tuntui räjähtävän ja korvissa soi. Onneksi paluumatkan kotiin menisin autossa. Vaikka olin pyrkinyt tekemään matkustamisen mahdollisimman helpoksi, niin sitä se ei ilmeisesti ollut. Minulle nousi kuume. Yhtälö SM-hiihdot ja kuume samalla viikolla ei kenellekään varmasti ole kuntoa parantava tekijä. Yritin vakuutella itselleni muuta. 

Perjantaina otimme valmentajani kanssa pienoisen riskin ja tein tehokkaamman harjoituksen. Tuolloin mono oli syönnillään ja meno tuntui terävältä. Sinne perjantaihin taisi myös jäädä viikonlopun suorituskykyni. Lauantaina sitä ei nimittäin ollut ja sunnuntaina vielä vähemmän. Ilmeisesti tauti kyti elimistössäni ja rajoitti menoani siten, etten kymmeneen vuoteen muista hiihtäneeni noin huonosti. Sunnuntain viestissä ei juurikaan ollut tekemisen suhteen eikä tekniikan suhteen mitään positiivista. Hiihto ei uuvuttanut, ei suuremmin hengästyttänyt, mutta ihan kaikki kunto oli poissa. Totaalisen poissa. Onneksi viestijoukkueemme muut jäsenet hiihtivät hyvin ja saimme pelastettua hopean. Hopean, josta on tällä hetkellä vaikea olla iloinen. Mitalista olisi helpompi iloita silloin, jos itse tietää hiihtäneensä hyvin. Ehkä hopea kuitenkin kirkastuu minulle loppukauden aikana.


Kuvaa ankkuriosuudelta.



Viikonlopun hiihdoista sain itselleni tuliaisiksi yskän. Yskimisestä ei ole sunnuntain jälkeen tullut loppua. Siksipä tärkein tavoite, näin ensialkuun, on hoitaa itseni kuntoon.


Kevätaurinkoa odotellen

Heli