18.2.2016

Masters World Cup Vuokatti

Imatran SM-hiihtojen jälkeen keskityin jonkin aikaa sairastumisesta toipumiseen ja harjoitustilan tasapainottamiseen. Olin kuitenkin jo aiemmin, vuoden 2015 puolella, ilmoittautunut Vuokatissa järjestettäviin Masters World Cup-kisoihin ja valmentajani kanssa ajattelimme kisojen toimivan hyvinä harjoituksina ajatellen loppukevään kisaohjelmaa.  


Kisat kestivät Vuokatissa 4.-12.2.2016 välisen ajan ja alunperin olin varautunut kisaavani kisoissa kolmessa eri startissa, mutta tällä kertaa katsoimme kuitenkin parhaaksi jättää väliin niin sanottu pikamatka eli 10 kilometrin vapaan kisa. Lopulta kisasin Vuokatissa vain 15 kilometriä ja 30 kilometriä perinteisellä. Kyseisiä matkoja on Suomessa harvoin tarjolla naisille SM-hiihtojen ulkopuolella, joten siitäkin syystä matkat palvelivat minua hyvin niin kisastartin kannalta kuin harjoituksellisesti.


Vuokattilaiset olivat onnistuneet kisojen järjestämisessä kiitettävästi. Reitit olivat loistavassa kunnossa ja oli myös mielenkiintoista päästä kisaamaan vaihteeksi muissakin maastoissa  kuin olen viime vuosina Vuokatissa tottunut. Toki radat olivat helppoja ja radan alkuosa ehkä jopa hieman tylsähkö. Itse pidin kuitenkin erityisesti vaaran pitkästä noususta, jota en suksin ole koskaan aikaisemmin hiihtänyt. Tuo vaaran nousu tosin sai aikaan sen, että periaatteessa kisa päättyi jo radan korkeimmalle kohdalle, koska luonnollisesti ylhäältä ei ole kuin yksi suunta eli kolme kilometriä oleskelua laskuasennossa. 


Osallistujia kisoissa oli paljon ja oma hiihtoni oli noissa kisoissa lähestulkoon jatkuvaa ohittelua. Tilaa kuitenkin ohitteluun riitti enkä oikeastaan edes hennonnut latua pyytää edessä hiihtäviltä varttuneempien sarjojen taivaltajilta vaan katsoin itse parhaakseni pujotella ihmisvirrassa.


Masters World Cupin kisoista sain sen mitä menin hakemaankin eli hyvät, onnistuneet harjoitukset. Kisan titteleillä sun muilla ei oman hiihtoni kannalta ole kummempaa merkitystä, koska kyllä tosiasia on niin, että noissa kisoissa suurimmat taistelijat ja kamppailijat sekä ennenkaikkea kilpailijamassa on ylemmissä sarjoissa. Kyllä siellä on kovakuntoista porukkaa. Respect! 


Hyvää alkavaa kevättä Posion valkoisilta hangilta toivottelee

Heli

2.2.2016

SM Imatra - via dolorosa

Vaikeuksien kautta voittoon vai miten se oli...? Tai no, jos tarkkoja ollaan niin SM-hopeaahan Imatralta tarttui mukaan viestien merkeissä. Siitä suuret kiitokset joukkuetovereilleni Ruut Vähämetsä ja Riitta-Liisa Roponen. Oma osuuteni ei sujunut lähelle siten, miten olin sen suunnitellut, mutta ihan nappiin ei myöskään kisoihin valmistautuminen mennyt.


Viestitiimi ja hopeaa: Ruut Vähämetsä (vas), minä (keskellä) ja Riitta-Liisa Roponen (oik.)


Reilu viikko ennen Imatran SM-hiihtoja kropassa tuntemukset antoivat positiivisia signaaleja niin kunnon, lihaksiston kuin vireystilan suhteen. Tuolloin kävinkin hieman testailemassa kuntoani ja nopeuttani lauantaina 23.1.2016 Oulun Hiihtoseuran KV-kisoissa Virpiniemessä. Matkana tuolloin oli meillä naisilla 1,6km, jota harvemmin missään kisataan. Tulokset voit lukea tästä.

Tarkoitukseni oli kisata Virpiniemssä myös sunnuntaina, mutta yön aikana kurkkuni ja keuhkoni kipeytyivät. Tärkeä valmistava kisa, Imatran kisoja ajatellen, oli siis jätettävä välistä. Keuhkoja poltti pahasti jo pienestä rasituksesta, joten minun sopi tuolloin vain toivoa, että tauti kaikkoaisi ennen seuraavaa viikonvaihdetta.

Virpiniemen jälkeen viikolla harjoittelu muistutti lähinnä ulkoilua. Kipu kurkussa yltyi samalla kun flunssa päätti matkata nenääni. Ei mikään paras lähtökohta kisoille. Ilman valmistavia harjoituksia, flunssan painaessa päälle. Yritin kuitenkin olla luottavainen oloni ja tervehtymiseni suhteen. Selvää oli kuitenkin se, että SM-hiihtojen sprintti tulisi liian nopeasti, joten valmentajani kanssa yritimme pelata hieman lisäaikaa toipumiselle jättämällä sprintti väliin. Minua harmitti suuresti, mutta muuta mahdollisuutta ei tällä kertaa ollut.

Olin aiemmin varannut lentoliput Vantaalle, jonne matkustin keskiviikkona illalla. Tarkoitukseni oli torstaina jatkaa junalla matkaa kohti Imatraa. Lentäminen flunssassa oli kamalaa - pää tuntui räjähtävän ja korvissa soi. Onneksi paluumatkan kotiin menisin autossa. Vaikka olin pyrkinyt tekemään matkustamisen mahdollisimman helpoksi, niin sitä se ei ilmeisesti ollut. Minulle nousi kuume. Yhtälö SM-hiihdot ja kuume samalla viikolla ei kenellekään varmasti ole kuntoa parantava tekijä. Yritin vakuutella itselleni muuta. 

Perjantaina otimme valmentajani kanssa pienoisen riskin ja tein tehokkaamman harjoituksen. Tuolloin mono oli syönnillään ja meno tuntui terävältä. Sinne perjantaihin taisi myös jäädä viikonlopun suorituskykyni. Lauantaina sitä ei nimittäin ollut ja sunnuntaina vielä vähemmän. Ilmeisesti tauti kyti elimistössäni ja rajoitti menoani siten, etten kymmeneen vuoteen muista hiihtäneeni noin huonosti. Sunnuntain viestissä ei juurikaan ollut tekemisen suhteen eikä tekniikan suhteen mitään positiivista. Hiihto ei uuvuttanut, ei suuremmin hengästyttänyt, mutta ihan kaikki kunto oli poissa. Totaalisen poissa. Onneksi viestijoukkueemme muut jäsenet hiihtivät hyvin ja saimme pelastettua hopean. Hopean, josta on tällä hetkellä vaikea olla iloinen. Mitalista olisi helpompi iloita silloin, jos itse tietää hiihtäneensä hyvin. Ehkä hopea kuitenkin kirkastuu minulle loppukauden aikana.


Kuvaa ankkuriosuudelta.



Viikonlopun hiihdoista sain itselleni tuliaisiksi yskän. Yskimisestä ei ole sunnuntain jälkeen tullut loppua. Siksipä tärkein tavoite, näin ensialkuun, on hoitaa itseni kuntoon.


Kevätaurinkoa odotellen

Heli