25.3.2014

Limbo - riman alta

Totaalinen epäonnistuminen - nämä sanat kuvaavat täysin viime viikonlopun, Vaajakosken, suorituksia. Jos SM-kisoissa asiat voivat mennä pieleen, niin nyt meni kaikki mahdollinen. Pienistä palasista olen näiden muutaman päivän aikana joutunut kokoamaan itseni. Lupasin itselleni ja muille lepääväni ja nollaavani tilanteen ja vasta sitten nousevani takaisin suksille. Liian usein en lepopäiviä pidä, mutta nyt henkinen tauko tuntui sopivalta. 


Kenellekään ei varmasti jäänyt epäselväksi Vaajakosken olosuhteiden vaikeus. Vaikka ladut olivat lähes ensiluokkaisessa kunnossa, oli vallitseviin olosuhteisiin oikeiden suksien valinta vaikeaa. Useista suunnista sai kuulla, kuinka ns. "tykkiparit" eivät toimineet ja kuinka hiihtäjien välille tuli suuria eroja pelkästään suksella. Hiihto on myös välinelaji ja kaikki nuo vaikeudet kuuluvat hiihtourheiluun - se on vain kestettävä. Itselläni suksipakka on laaja ja varmasti kansallisesti huippuluokkaa, mutta en onnistunut siitä huolimatta valinnoissani. Tiedän ettei vika ollut voitelussa, vaan minussa itsessäni ja omissa päätöksissäni. Luulisi näillä hiihtovuosilla osaavan valita oikean parin, mutta ei. Kun on tottunut siihen, että suksi on kisasta toiseen yksi parhaimmista on harmillista, että ne omat virheet sattuvat juuri talven pääkisoihin.


Sunnuntain perinteisen kisassa sukseni oli kilpailukykyinen, mutta itse en ollut. Ilmeisesti perjantain ja lauantain kisat vetivät lihaksistoni niin huonoon kuntoon, ettei hiihdosta tullut mitään. Valmentajani kanssa eilen keskustelimme viikonlopun tapahtumia ja hän auttoi selventämään ajatuksia. Sunnuntain kisan tuntemuksiin vaikutti myös oman uskon loppuminen ja muutoinkin huono fiilis. Rehellisesti voin sanoa, etten sunnuntaina ollut matkassa taistelumielellä ja se on kulkemattomuuteen varmasti suurin syy. Jos et taistele, et voita etkä kestä kipua.


Maisemaa Kokkolan asuntomessualueelta, otettu eilen ulkoilun aikana.




Tiedän olevani hyvässä kunnossa, sillä en usko kunnon katoavan viikossa. Olotila on jo paljon parempi kuin eilen tai mitä se oli viikonloppuna. Lepo tuntuu hyvältä.



16.3.2014

Napapiirin sankarit?

SM-kisoihin valmistautuminen alkaa olla viimeisillä metreillä, eikä mitään suuremia ensi viikon Jyväskylän SM-kisojen eteen voi enää tehdä. Kokkolan tykkiladun mentyä huonoon kuntoon, oli parasta siirtyä pidennetyksi viikonlopuksi kotimaisemiin Posiolle. 


Viikon treenejä Kokkolassa ei voi kehua kovin onnistuneiksi. Tytössä menoa olisi kyllä ollut, mutta keli antoi treeneihin melko kovaa vastusta koko viikon. Vaikeat olosuhteet oli huomioitava treeneissä ja se hieman harmitti. Kelejä kuvaa myös se, että kovin usein en voi kehua pääseväni maksimisykkeille tasamaalla, mutta tämän viikon keleissä se ei ollut edes vaikeaa tai työlästä. Northugmaista kuokkaa alamäkeen en kuitenkaan tehnyt - ihan niin liimaa lumi ei sentään ollut.


Joulupukin kainalossa.

Viimeisen valmistavan kisani SM-hiihtoihin tein lauantaina Rovaniemen Napapiirin Hiihdoissa. Päätöksen hiihdostani tein vasta perjantai-iltana, joten mitään erityisempää valmistelua kisaan en tehnyt. Napapiirin Hiihdoissa hiihtäjille ja kuntoilijoille annetaan mahdollisimman paljon valinnanvaraa matkan pituudesta hiihtotyyliin saakka. Tällä kertaa olin valinnassani maltillinen ja matkakseni valitsin lyhyimmän matkan, 20km vapaalla. Tarkoituksenani oli kiertää kisa suurimmaksi osaksi VK-alueella ja käyttää sykettä VK/MK- ja MK-alueilla vain hetkittäin jotta rasitustaso ei nousisi liian korkeaksi.


Tuttu tyyppi lähettäjänä. Huomaa eturivin Peltoset :) Esa 60km:n lähdössä.

Rovaniemellä ilma oli hieman pakkasen puolella ja keli vaikutti nopealta. Olosuhteet olivat ensiluokkaiset, vaikka välillä latu oli jäinen. Omasta lähtöryhmästäni selvisin vaikeuksitta ja olin koko ryhmän kärjessä heti alkukiihdytyksen jälkeen. Johdatin letkan metsän siimekseen ja välillä yritin saada miehiä vetovuoroon. Ryhmän vetäminen ei ilmeisesti ole kovin haluttua hommaa ja osa miehistä ei halunnut vetää muodostunutta porukkaa. Parin hiihtäjän kanssa vaihdoimme vetovuoroja, kunnes päätin tiputtaa itseni 6 hiihtäjän letkan perälle. Letka repesi 10km:n kohdalla, mutta harjoitusvasteen kannalta en lähtenyt yltiöpäisesti repimään syntyneitä eroja kiinni. Lihakseni ei tuntunut hiihdon aikana kovin hyvältä, mikä selittynee edellisen päivän istumisesta: koulussa istumista ja autolla ajoa tuli edellisenä päivänä 11h. Kisasta tuli kuitenkin hyvä harjoitus. Aikaa reitillä meni n. 49min ja hiihdon keskisyke oli 170 ( oma maksimisyykkeeni on 198, jos joku haluaa sykekeskiarvoa vertailla). 


Naiset 20km, vapaa: 1. minä, 2. Janita Luttunen ja 3. Jonna Kariniemi

Miehet 60km, vapaa: 1. Esa, 2. Juha Alm ja 3. Tuomas Säily

Ensi viikolla suuntana on SM-hiihdot Vaajakoskella. Nähdään siellä!

9.3.2014

Tervahiihtoa extreme-mausteella

Viime viikon Muurolan Hiihtojen jälkeen suuntasin kohti opintoja ja Kokkolaa. Kokkolassa vastassa oli karuakin karumpi näky, hiihtäjän painajainen: lumeton, musta kaupunki. Tykkilumilatu Santahaassa oli kuin olikin onnekseni kestänyt vaikeat säät - se oli todella suuri plussa. Vaikka Santahaan ladulla ei juurikaan nousumetrejä ole, ajattelin märänlikaisen lumen hoitavan senkin puolen. Treeneistä ei vastusta tulisi puuttumaan. Viikon VK-harjoituksessa keli näytti huonoja puoliaan ja tunne siitä, että lumessa vain polkee paikallaan, oli todellinen. Ilokseni sain kuitenkin ladun varrelta kommentteja kevyennäköisestä hiihdostani=). Kiitos tästä piristyksestä paikallisille "latuhöylille". Olosuhteiden ollessa huonohkoja luotan kuitenkin tekemiseeni. "Kaikki rippuu asenteesta"-slogan on Kokkolan treeneissä tullut tutuksi.


Oulun Tervahiihto 125v.

Ennen Vaajakosken SM-hiihtoja ns. normaalimatkan kisoja maastohiihdon kilpailukalenterissa ei näytä juuri olevan. Viikko sitten asetin yhdeksi mahdolliseksi kisakseni Oulun Tervahiihdon, jotta saisin pidettyä yllä kisarutiiniani. Pienen kyselyn jälkeen sain tiedon radan kunnosta, joka tuolloin oli hyvä. Varmuuden vuoksi halusin jättää ilmoittautumisen viimetippaan, koska huonolla tuurilla vesisade huuhtoisi kaiken hetkessä pois.


Ouluun saavuin perjantaina, enkä myöhäisestä saapumisestani johtuen ehtinyt kiertää latua edes osittain. Koska latua edelleen mainittiin Tervahiihtojen Facebook-sivuilla hyväkuntoiseksi, uskoin reitin olevan mainitussa kunnossa. Kilpailun järjestäjillä kuitenkin riitti tässä vaiheessa vielä kovasti töitä, sillä 300m reitistä oli vielä täysin vailla lunta. Ilmoittautumisen jälkeen kävin nopeasti vilkaisemassa kisan lähtöpaikkaa. Lähtöpaikka oli kaukaa katsottuna todella hyvännäköinen, mutta läheltä katsottuna totuus oli toinen: terävää kivisoraa oli lumen joukossa mustanaan ja sieltä täältä pilkotti isoja kiviä. Lunta oli ilmeisesti etsitty kaikkialta sieltä, mistä sitä oli löydetty. Mielessäni velloi pienoinen epäusko: toisaalta kisaaminen olisi tärkeää ja toisaalta suksipakan vaaliminen. Onneksi paras kisakalusto oli huomattu jättää kotiin. Illalla saimme tiedon kisamatkojen lyhentämisestä, mikä oli vallitseviin olosuhteisiin nähden paras ratkaisu.


Lauantaiaamu valkeni sateisissa merkeissä. Rankka vesisade oli jatkunut taukoamatta läpi yön ja hotellihuoneesta ulosvilkaisun jälkeen kisaaminen tuntui epätodelliselta. Olin varmuuden vuoksi pakannut mukaani sadevarusteet alkuverryttelyyn, mutta sade lakkasi hyvissä ajoin ennen kisan alkua. Kisapaikalla suksien testaus oli aika nopea operaatio, sillä tiesin etukäteen sukset joilla mahdollisesti hiihtäisin. Valitsin itselleni WSB-sukset, joilla en aikaisemmin ollut kisannut, mutta joiden kulusta märissä olosuhteissa halusin tietää lisää. Suksien testauksen aikana tapasin Sini Alusniemen, joka pohti vakavasti osallitumistaan päivän kisaan. Sini oli ottanut mukaansa ainoastaan hyviä suksiaan, mutta ei halunnut uhrata niitä kiviselle alustalle. Tarjosin Sinille mahdollisuutta hiihtää suksilla, joita käytin Kokkolassa teho- ja laatuharjoitteissa. Suksien pohjassa oli jo valmiiksi hieman naarmuja, joten hionta olisi jokatapauksessa kyseisillä suksilla edessä. Testauksen jälkeen Sini hyväksyi sukset ja valmistautuminen kisaan alkoi.



Tervahiihdon reittiä.

Kisastartti meni rauhallisissa merkeissä. Kapean ladun johdosta jokainen hiihtäjä osasi olla varovainen eikä mitään suurempaa kolinaa lähdössä ollut. Melko pian lähtölaukauksen jälkeen erkanimme Sinin kanssa muista tytöistä, eikä kisan aikana muista tytöistä ollut havaintoakaan. Itse kisa oli sangen erikoinen. Edellisen yön vesisade oli sulattanut suuren osan ladun lumesta ja paikoin ladun kunto oli huono. Pitkiä pätkiä ladusta oli pelkkää märänliukasta jäätä, johon suksen kantilla ei ollut pientäkään toivetta purra. Tasatyöntö sekä tasapainoilu tuli kisan aikana tutuksi. Välillä surin takaa tulevia kuntohiihtäjiä, joilla takuulla olisi suurempia vaikeuksia kuin kilpahiihtäjillä. Letkassa hiihto muistutti pyörätreenejä, joissa ensimmäinen varoittaa takana tulevia pyöräilijöitä edessä olevista huomioitavista kohteista. Kisan aikana tutuksi tuli varpujen ja sammalten päällä hiihtäminen sekä monojen kasteleminen vesipuroihin. Vielä tänään, sunnuntaina, monot eivät ole kuivuneet lauantain koitoksesta.


Ladun kuntoa.

Hiihtovauhti kisan aikana ei vallitsevista olosuhteista johtuen ollut kovin kovaa. Ennen Sankivaaraa totesin Sinille sykkeitteni olevan alle VK-sykkeiden. En muista koskaan ennen hiihtäneeni Sinin kanssa pitkää kisaa niin hitaalla vauhdilla. Hidas vauhti näkyy varmasti myös ajoissamme, jos aikoja vertaa esim. miesten aikoihin. Hiihdon vauhti nopeutui vasta noin 10 kilometria ennen maalia, mutta se johtui ilmeisesti parempikelisistä kohdista. Noin 6 kilometrin kohdalla ennen maalia Sini kaatui suksen tökättyä jääkerroksen alla olleeseen kiveen, mutta onneksi mitään pahempaa ei sattunut. Tuossa kohdassa olisin hyvin voinut nykäistä, mutta en viitsinyt käyttää hyödykseni toisen epäonnea, varsinkin kun kyse ei ollut sotkeutumisesta omiin välineisiin vaan huonoista olosuhteista. Ensimmäistä selvää nykäisyä Sini yritti 2-3 kilometria ennen maalia, mutta ilmeisesti huomattuaan että pysyin perässä helposti, vauhti hiljeni jälleen. 


Oulun vetiset olosuhteet.

Uuden nykäisyn Sini teki noin 700m ennen maalia. Tuossa vaiheessa eräs mieshiihtäjistä ilmeisesti epähuomiossa sulki takaa-ajoreittini, mutta koska en tahtonut uida rapakossa sääriäni myöten, oli minun odotettava hänen hiihtoaan kapean kohdan yli. Vasta tämän jälkeen pääsin ajamaan Siniä takaa. Huomattuani eron kasvaneen jo melko suureksi, annoin periksi takaa-ajolle. Periksiantaminen ei todellakaan ollut oikein, mutta en uskonut saavani kurottua syntynyttä rakoa kiinni lopussa. Maaliin liu´uin rauhassa. Toki mieleen jäi pieni harmitus, mutta yhteislähdössä vastaavia voi tapahtua - niille ei vain voi mitään.


Sini ja minä maalissa eli kisan 1. ja 2.

Kisan jälkeen olo oli todella virkeä, mikä kertoo helposta kisasta. Itse kisa tuntui kuluvan nopeasti radan tarkan lukemisen siivittäessä matkaa. Kisasukset menivät hiontakuntoon, mutta ne hiotaan kunhan ehditään.

Kiitokset Sinille blogin kuvista.