8.1.2014

Rämpimistä jauholaarissa

Haastavia olosuhteita ja suksien testausta, näistä asioista useammankin hiihtäjän arki on täyttynyt tänä talvena. Uutta lunta etelään ei ole satanut tai jos on satanut niin lumi on pian sulanut pois. Onneksi muutamissa paikoissa hiihtäminen onnistuu säilölumen avulla. Valitettavan monet kisat on tämän talven aikana jouduttu siirtämään tai jopa perumaan.


Kainuun Talvikisoja ei onneksi peruttu, vaan kisat siirrettiin odotetusti Vimpelistä Vuokatin säilölumiladulle. Tilannetietoja latujen kunnosta kantautui  Posiolle hyvissä ajoin, mutta paikanpäälle saavuttaessa ladun kunto oli yllätys. Lunta oli ladulla paljon ja pohja ladusta hyvässä kunnossa. Pienenä yllätyksenä tuli kuitenkin ladun pehmeys. Tiesimme tullessamme pehmeyden, mutta en keväthiihtoja lukuunottamatta muista koskaan kisassa uponneeni puolisääreen saakka. Ladun pehmeimmät kohdat olivat nousuosuuksilla ja pahimmillaan pehmeys oli Hönkämäen nousussa. Alkunousu oli rämpimistä ja loppunousu jäässä kiipeilemistä. Melko haastavaa siis.


Kuten varmasti moni tietää tai on huomannut, en kovinkaan mielelläni suksissa käytä korotuspaloja tai -siteitä. Tiedän niistä olevan useallakin kelillä hyötyä, mutta koroketta käyttäessäni minusta tuntuu, että en pääse ns. liukuvan suksen päälle. Ladun pehmeyden vuoksi kuitenkin arvelin korotussiteestä olevan apua. Valitsin itselleni korotussiteen, koska side on vakaampi hiihtää kuin pelkkä korokepala, eikä korotuskulma ole yhtä suuri kuin irrallista koroketta käytettäessä. Suksekseni kisaan otin syksyllä tulleen Peltosen, joka on valittu minulle universaaliksi eli yleiskelin sukseksi.


Ensimmäiset sadat metrit kisasta tuntuivat hankalilta ja kömpelöiltä. Sohjo teki hiihtämisen hankalammaksi. Pian kuitenkin pääsin rytmiin kiinni ja hiihto alkoi tuntua helpommalta. Alun kompuroinnin aikana ehdin Mona-Liisalle jäädä 9 sekuntia (tämä kaikki ennen Kurunnousun päättymistä  !!!). Loput 17 sekuntia jäin 9,5 kilometrin aikana. Väliaikoja hiihdon aikana en saanut ollenkaan, mutta luin tilannetta hieman muista kilpakumppaneistani: yksi tilannemittari oli Elina Mäkitalo (lähti 40 sek. ennen) ja toinen Outi Gröndahl (lähti 1 min ennen). Tytöt ohitettuani tiesin hiihtäneeni vähintään kohtuullisesti, sillä näillä tytöillä on potentiaalia hiihtää lujaa. 


Ennen kisaa tiesin pystyväni hiihtämään pehmeässä kelissä hyvin - pehmyt keli sopii minulle. Toki olisin halunnut hiihtää lujempaa, mutta voin silti sanoa olleeni melko tyytyväinen: suksi toimi hyvin ja lihasten vire tuntui lupaavalta. Parantamisen varaa jää aina tiettyjen ladunkohtien hiihtämisessä ja vauhdinjaossa sekä itsensä tiukille viemisestä. Vielä en tämän talven osalta ole päässyt siihen, että hengitys olisi rajoittavana tekijänä - se on hyvä merkki.